Siim-Tanel Annus
Rahan ikonologiaa (8.8. - 2.9.2011)
Monipuolinen ja kansainvälisesti tunnettu tallinnalainen kuvataiteilija Siim-Tanel Annus (s. 1960) on kohtuullisen nuoresta iästään huolimatta ehtinyt nähdä taidemaailman kirjoa laidasta laitaan: neuvostoaikana hänet tunnettiin rajuista performansseistaan, jotka veivät hänet jopa KGB:n kuulusteluihin, mutta Viron uuden itsenäistymisen myötä hän jo kuului kansakunnan ensimmäisiin edustajiin Venetsian biennaalissa, maailman tunnetuimmassa nykytaidekatselmuksessa.
Annus opiskeli taiteilijaksi legendaarisen Tõnis Vintin yksityisopetuksessa Tallinnassa samalla kun opiskeli historiaa Tarton yliopistossa. Performanssiensa lisäksi hänet tunnetaan sekä piirtäjänä että graafikkona ja myöhemmin varsinkin maalarina.
Vuonna 2005 Annus tarttui suureen ajankohtaiseen teemaan, rahaan. Virikkeitä hän sai jo Suomen siirtymisestä uuteen valuuttaan, euroon, joka oli myös tulossa hänen oman kotimaansa uudeksi valuutaksi. Mukana oli näin varmaan ripaus nostalgiaakin, mutta sivusta tarkkailijana Annus haluaa ehkä pikemminkin vain kommentoida – kertoa siitä, miten katoavaista raha symboleineen on ja miten siihen ei myöskään kannata kiintyä liikaa.
Rahan symboliulottuvuudet ja ikonisuuden maailma ovat tarjonnut taiteilijalle runsaasti materiaalia, jota kautta löytyy reittejä niin historiaan, psykologiaan, politiikkaan kuin esteettisten muotojenkin maailmaan.
Annus on poiminut rahoista yksityiskohtia – silmiä, huulia, meren pärskeitä ja lintuja – ja pop-taiteilijan tavoin lähtenyt leikittelemään mittakaavalla. Taskussamme olevat rahathan muuttuvat hiljalleen näkymättömiksi aivan samoin kuin vaikkapa julkiset veistokset ja arkkitehtuuri, ja kiinnitämme harvoin huomioita niiden kuvakieleen. Näin Annus paljastaa meille piilossa olevia symbolisia arvoja ja tuo uusia näkökulmia arjen ikonologiaan. Mittakaavalla leikittely tuo mukaan epäilemättä myös tiettyä huumoria, toisinaan ironiaakin, mutta aivan vastaavasti yksityiskohdan suurentaminen saattaa viedä maalauksen kohti abstraktia ilmaisua ja näin tuoda taas uusia ulottuvuuksia taiteen historiaan.
kuraattori
Salvelan kesä II (31.5. - 1.7.2011)
Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 31.5. – 1.7.2011 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo toista kertaa. Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy joukko eturivin taiteilijoita, jota yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti ja Roi Vaara. Jottei verenvähyys pääsisi vahingossakaan iskemään, päätettiin joka vuosi kutsua mukaan joku henkisesti läheinen vieras. Tänä vuonna vuorossa on myös Galleria Ortonissa esiintynyt Marika Mäkelä.
Legendaarisen kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) ja rakastetun sanoittaja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Ravintola Salveen pöytäkunta, jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme se viimeisin. Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat – myös viime vuonna joukostamme poistunut Ukri Merikanto (1950–2010) – ovat esiintyneet jo kymmenettä vuottaan toimivassa Sairaala Ortonin kahvilassa toimivassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala.
Kesänäyttelyn on kuratoinut taidekriitikko Otso Kantokorpi, joka – toisin kun viime vuonna – päätti, että eihän tässä mitään erityisiä teemoja tarvita. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman mitään ulkoisia paineita.
kuraattori
Leikkauspisteitä (2. - 27.5.2011)
Moni taiteenystävä tuntee Tarja Teräsvuoren (s. 1947 ) osaavana, monipuolisena ja pitkän uran luoneena taidegraafikkona. Tämä Taideteollisen oppilaitoksen ja sittemmin Mestari K:n (= Pentti Kaskipuro) koulua käynyt taidegraafikko toimi pitkään myös Keski-Suomen ohjaavana läänintaiteilijana.
Teräsvuori on kuitenkin aina ollut sydämeltään myös maalari. Vapaassa Taidekoulussa hänen opettajansa Tor Arne jo totesi: ”Älä lähde grafiikkaan, siellä menet pilalle. Sinä olet maalari.”
Tor Arne oli väärässä. Teräsvuori loi uran hienona graafikkona.
Tor Arne oli onneksi myös oikeassa. Teräsvuori palasi Keski-Suomesta Helsinkiin ja maalauksen pariin.
Teräsvuoren uudessa, varta vasten Galleria Ortonia varten maalatussa tuotannossa näkyy hänen pitkä uransa monin tavoin – erilaisia teoksista heijastuvia leikkauspisteitä on runsaasti.
Näyttelyn nimi Himmeä valo kertoo valon ja pimeän problematiikasta, maalauksissa vaikuttavasta näkyväksi tulemisen ihmeestä.
Toinen iso leikkauskohta on figuratiivisen ja abstraktin välinen jännite. Teräsvuoren rehevissä gessopohjustuksissa on aavistavinaan erilaisia viitteellisiä figuureita, jotka käyvät vuoropuheluaan abstraktin sommittelun kanssa.
Teräsvuoren töissä on myös hieno orgaanisen ja konstruktiivisen välinen jännite, sekin yksi kuvataiteen peruskysymyksistä. Taustalla vaikuttaa vapaa, orgaanisesti rönsyävä muoto, kun taas sommitteluelementteinä toimivat suorakaiteet tai selkeät rakenteelliset pinnat luovat teoksiin oman rytminsä.
Ja sitten on vielä sarjallisuuskin, sekin yksi modernin taiteen ulottuvuuksista. Teräsvuori ei maalaa varsinaisia variaatioita samasta teemasta, mutta prosessin myötä kehkeytyvät ideat saavat uudet työt mustuttamaan aikaisemmin syntyneitä aihioita, jota ovat ikään kuin vaatineet uutta kehittelyä. Näin syntyy usein esimerkiksi kolmen työn ryhmiä, jotka tukevat toisiaan ja jotka yhdessä saavat katsojan suuntaamaan mietteitään pinnalta katsoen varsin yksinkertaisten maalausten huikean monimuotoiseen maailmaan.
Onneksi Tor Arne oli sekä väärässä että oikeassa.
kuraattori
”Puu on lähellä” (4.4.-29.4.2011)
Kuvataiteilija Pasi Eerik Karjula (s. 1964) käyttää monia tekniikoita ja materiaaleja, ja hänen kädessään pysyy yhtälailla videokamera kuin moottorisahakin.
Tunnetuin Karjula on kuitenkin puuveistoksistaan. Hänen vähäeleiset ja myös vähäeleisesti nimetyt – kuten vaikkapa Vuori, Savu, Joki, Mäki, Voimala, Koti – teoksensa kuvaavat juuri sitä, mitä ne väittävätkin kuvaavansa.
Karjulan teosten symbolinen maailma on vahva, mutta ei osoitteleva eikä sisäänpäin kääntynyt. Ei ole haettua lähestyä hänen teoksiaan ’arkkityypin’ käsitteen avulla. Tämä koskee yhtälailla materiaalia kuin aihepiiriäkin. Puulla on jo sellaisenaan varsinkin meille suomalaisille aivan erityinen merkitys. Pelkkä materiaalin valinta puhuu veistosten arkkityyppisyyden puolesta. Niissä korostuu yleisesti jaettu ajatus siitä, miten menneiden sukupolvien kokemusperintö voi tiivistyä näennäiseen pieneen asiaan.
Sama koskee aihepiirejä. Ajatellaan vaikka taloa, joka pelkistetymmilleen riisuttuna esiintyy useissa Karjulan veistoksissa. Talon tarjoama suoja, varsinkin ’kodin’ muodossa, on keskeisiä perusasioita, joka on ikään kuin luonnollisesti saanut runsaasti symbolista ja kulttuurihistoriallista sisältöä. Voimme lukea vaikka Matteuksen evankeliumista Jeesuksen sanat miehestä, joka rakentaa kalliolle ja miehestä joka rakentaa hiekalle, ja miettiä taloa kuvaamassa ihmisen elämää ja rakentamisprosessia kuvaamassa sitä, mitä ihminen toimillaan saa aikaan. Mutta aivan yhtä hyvin voimme palata lapsuuteemme – kuka Grimmin satuihin, kuka Aku Ankkaan – ja miettiä isoa pahaa sutta, joka uhkaa seinien ulkopuolella: ”Tule ulos, tai minä puhkun ja puhallan…”
Tai sitten voimme heittäytyä filosofisiksi ja ranskalaisen ajattelija Gaston Bachelardin tavoin todeta: ”Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina.”
Karjula asettuu tavallaan luontevasti suomalaiseen puuveistoperinteeseen, mutta kyse on jostain enemmästä kuin tyylillisistä seikoista. Karjula itse on todennut materiaalinvalinnastaan: ”Veistän puuta, koska se on tuttu materiaali ja lähellä. Yksi juonne tulee lapsuudesta, maaseudun kulttuurihistoriasta. Puusta on ympäristössäni aina tehty jotain.”
Taiteilija on monin tavoin katoamattomuuden vartija.
kuraattori
Systeemi ja sattuma (7.4.-1.4.2011)
Taidegraafikko Annu Vertanen (s. 1960) kiinnitti taannoin huomiota ottamalla aiheekseen tapetin, tuon banaalilta tuntuvan ja kaikille tutun asian, jonka kautta pääsee todellisuudessa aika ovelasti moniin taidegrafiikkaan liittyvin ongelmiin käsiksi. Toisto, systeemi, ja painaminen tulevat ensimmäisinä mieleen. Näitä teemoja Vertanen kehittelee myös yksittäisissä puupiirroksissaan.
Vertasen puupiirrosten ilmiasu on häkellyttävän kuulas ja hengittävä. Osin kyse on luonnollisesti paperin laadusta, merkittävämmin kuitenkin niiden kerroksista. Yhdessä teoksessa saattaa olla kuusi kerrosta ohuen ohutta paperia, jolloin herkkä syvyysvaikutelma avaa teosta oudolla tavalla myös aivan uusiin suuntiin. Kyse ei ole normaalista tilailluusiosta tai sellaiseen pyrkimisestä, ei efektin tuottamisesta, vaan pikemminkin jostain meditatiiviseen katsomiseen viettelevästä, jota vahvistaa yksinkertaisten elementtien toisto. Toisto ei ole kuitenkaan mekaanista, vaan lähtee osin viemään prosessia sellaisiin suuntiin, josta Vertasella itselläänkään ei epäilemättä aina ole varmuutta. Mukaan astuu myös sattuma.
Vertasen ilmaisu on abstraktia, mutta katsojan on kuitenkin helppo löytää figuratiivisia tarttumakohtia – tai ainakin kuvitella sellaisia löytävänsä. Vertasen systematiikka on sen kaltaista, että siinä on helppo nähdä orgaanisia ulottuvuuksia, vaikkapa kemiallisten yhdistelmien rakenteita tai jopa muistumia DNA:n kaksoiskierteistä. Tällaisen muistuman kohdatessa on hyvä muistaa, että DNA:n rakennekin keksittiin alun perin sattumalta. Tietyssä mielessä taiteilijalle käy kuten luonnon prosesseissa: geneettinen materiaali kopioituu ja siirtyy jälkeläisille – eli siis tuleville teoksille. Toisinaan siinä saattaa tapahtua täysin ennakoimattomia muutoksia, jotka johtavat ajatusta aivan uusiin suuntiin.
Juuri näin ainakin kuvittelen Vertasen työskentelevän. Täytyy myös muistaa, että toisto käynnistyy alusta, ei lopusta. Toisto suuntautuu tulevaisuuteen, ei menneeseen. Vaikka toisto ei sinänsä tuottaisikaan mitään erityisen uuttaa, on sen tuloksena tanskalaisen ajattelija Søren Kierkegaardin mukaan ”sisäisyydelle ja mietiskelylle otollinen asenne”. Sen parempaa kohdetta ei taiteella voi olla.
kuraattori
Kantoja avaruudessa (7.2.-4.3.2011)
Monipuolinen kuvataiteilija Bo Haglund (1963) sai alun perin lavastustaitelijan koulutuksen Taideteollisessa korkeakoulussa. Vaikka hän onkin tehnyt lukuisia lavastuksia teatteriin, elokuvaan ja televisioon 1980-luvulta asti, ei hänen ryöppyävälle visuaaliselle luovuudelleen tunnu riittävän mikään väline pelkästään.
Haglund on luonut myös uraa jo useammankin albumin julkaisseena sarjakuvataiteilijana, graafisena suunnittelijana – onpa hän suunnitellut jopa kankaita – ja taidemaalarina. Moni katsoja muistaa hänet YLE:n Valopilkku-ohjelman nopeana ja oivaltavana piirtäjänä. Hänen tuolloin luomansa hahmo Kauko tarkkaili kulttuurielämää lempeän kriittisesti.
Helmikuussa 2010 Galleria Ortonissa nähtävä näyttely jatkaa tarinaa, jossa Haglundin toinen ja myöskin pitkäikäinen sarjakuvahahmo Stubbhuvu (Kantopää) jatkaa elämäänsä sekä sarjakuvamaisena piirroshahmona että maisemallisten – tai ehkäpä pikemmin avaruudellisten – maalausten sivustakatsojana. Toisin kuin Kauko, Stubbhuvu on vakava ja syvällinen hahmo – sellaisena kuitenkin antisankarin tavoin taipuvainen tragikoomisuuteen.
Haglundin töissä onkin runsaasti eksistentiaalisia ulottuvuuksia, jotka saavat isompien maalausten avaruudellisissa sommitelmissa pelottavan suurimittakaavaiset puitteet olennolle, joka on ns. ”heitetty maailmaan”. Avaruus on sekä kosminen paikka että myös sähköisen nykyajan sfääreissä risteilevien viestien ja sosiaalisen median tuottama hahmoton kokonaisuus. Rauli Heinon sanoin: ”Avaruudesta tulee vertauskuva tyhjyydelle, hiljaisuudelle, mielikuvitukselle ja vapaalle ajatukselle. Mutta siitä tulee myös toisen todellisuuden, identiteetin ja yhteisöllisyyden etsimisen symboli siellä täällä risteilevissä, internetin virtuaalisen kommunikaation maailmasta lainatuissa teksteissä.”
Tällä tavoin Haglund pystyy tuomaan esiin todellisuuden – sekä virtuaalisen ”todellisuuden” että ”todellisen” todellisuuden – moniulotteisia piirteitä, joiden ristivedossa ihminen joutuu suuntiansa valitsemaan. Stubbhuvun ristiveto syntyy näin metsän ja sivilisaation ikiaikaisista jännitteistä, joita taide on tottunut monin tavoin kuvaamaan, mutta Haglund on kliseiden sijaan tuonut aiheen ajan tasalle.
kuraattori
Lempeä shamaani (10.1.-4.2.2011)
Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tunnettu arkaaisesta muotokielestä. Hänen veistostensa maailma liitetään usein ikiaikaisiin myytteihin, ja ne ovatkin toisinaan kuin outoja ja osin tunnistamattomia arkeologisia kulttiesineitä, joiden iästä kertoo huikea patina.
Patina kertoo kuitenkin omaa tarinaansa kuvanveistosta ja sen käsityöläisistä perinteistä, joille Pitkänen on uskollinen. Hän mestarillinen valaja ja innovatiivinen patinoija, joka myös kaikkien klassisten keinojen lisäksi kokeilee erilaisia pohjamateriaaleja ja monenlaisia tapoja muun muassa ruostuttaa niitä.
Pitkäsen veistokset ovat tietyssä yksinkertaisuudessaan – usein nimiä myöten; muistan esimerkiksi sellaisia kuin Aura, Kilpi, Sinetti, Maski – myös äärimmäisen monitulkintaisia, koska niihin kiteytyy niin paljon kulttuurisesti keskeistä ja olennaista. Tässä mielessä Pitkänen on kuin herooisen menneisyyden Sammon takoja. Eri teorioista huolimatta ei meistä kukaan tiedä, mikä tuo Sampo oli, mutta sen me tiedämme, että jotain mahtavaa siinä kiteytyi. Hieman tällaista on Pitkäsen veistotaidekin. Katsojan ei tarvitse osata lukea merkityksiä kovin täsmällisesti. Veistos on meditatiivinen objekti, todellisuudessa siis ihan oikeasti kulttiesine, jonka avulla katsoja kykenee siirtämään ajatustensa sisällöt hetkeksi jonnekin selittämättömän etäälle juuri tästä ajasta ja paikasta.
Pitkäsen teoksissaan käyttämä sarjallisuus ja toisto on myös omiaan siirtämään ajatukset edistysuskoisen modernin lineaarisuudesta ylihistoriallisen maailman syklisyyteen. Alituiseen toistuvan vuodentulon ja ikuisen paluun sykleihin. Perusasiat syntyvät koko ajan uudestaan mutta aina kuitenkin vähän erilaisina.
Mutta samalla kannattaa huomioida se, miten Pitkäsellekin kaikki tämä juhlavuus on myös rikottavissa. Materiaali- ja aihevalinnoissa pilkahtaa säännöllisesti myös lempeän humoristinen ja arkinen ote. Taidehistorioitsija Liisa Lindgren onkin osuvasti nimittänyt Pitkästä ”lempeästi hymyileväksi shamaaniksi”.
kuraattori
Torsojen vapautusliike (30.11. - 22.12.2010)
Bourgesin kansallisesta taidekoulusta Ranskassa ja Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut taidemaalari Tuula Anttonen (s. 1970) kuvaa vahvoissa akryylimaalauksissaan yksittäisiä torsoja ja myöskin ihmisfiguureja, jotka tuntuvat taistelevaan tilastaan kuvapinnalla.
Abstraktin ja esittävän välillä heiluroivat maalaukset saavat lisämerkitystä myös nimistään. Kun teoksen nimi on Oma syli tai Toisen syli, tulee niihin aivan uudenlainen lataus sekä psykologinen tulkintakehikko.
Anttonen ei maalaa havainnosta vaan rakentaa figuurinsa ns. omasta päästään. Figuurit jäävät kuitenkin usein päättömiksi, ja Anttonen on itse todennut, että ”päät jätin pois, jotta katsojan olisi helpompi hypätä näihin nahkoihin”. Ja onkin totta, että samastumiskohteina ja assosiaatiopintoina nimettömät ja paikallistumattomat hahmot ovat kaikille tasavertaisia. Hahmon fyysisyys ja myös emootioiden voima pelkistyy, kun se ei kohdistu mihinkään tiettyyn. Anttonen itse toteaa, että ”tunteet fyysisyydestä asettuvat usein vatsanpohjaan ja tunteet ylipäänsä jonnekin rintalastan alle”.
Anttosten töiden fyysisyys onkin äärimmäisen voimakasta. Se kumpuaa sekä kuvatuista figuureista että myös itse maalaustekniikasta. Voimakkaat siveltimenvedot ja Anttosen käyttämä luonnonläheinen väripaletti tukevat toisiaan niin, että sisällön ja muodon yhteys on ikään kuin konkreettisesti käsin kosketeltava tai yleispätevästi tunnistettavissa oleva.
Torsolla vatsoineen ja rintalastoineen on tunteiden kantamisen lisäksi ollut aina erityinen taidehistoriallinen merkitys, jolla Anttonen myös tuntuu leikittelevän. Alun perinhän torsojen merkitys korostui antiikin Kreikan ja Rooman löydettyjen patsaiden kautta, mutta jo 1500-luvulta alkaen torsoja alettiin varta vasten veistää ja maalata. Anttosen torsot ovat ikään kuin osa torsojen vapautusliikettä, jolla tuo symboliksi jähmettynyt taidehistoriallinen perusmuoto on palautettu elämään.
kuraattori
Raimo Reinikainen (1.11.- 25.11.2010)
Raimo Reinikainen kuluu suomalaisen taiteen klassikoihin. Hänen omaleimaiset maalaukset ovat vuosikymmeniä poikenneet valtavirrasta. Reinikaisen kiinnostus kirjallisuuteen ja runouteen on vahvasti läsnä hänen maalauksissaan. Galleria Ortonin näyttelyssä hän esitellee neljän vuoden aikana maalattuja, pienikokoisten akvarellien sarjan Suomen Lapista. Sarjassa Reinikainen tavoittelee maiseman henkeä, ilmavuutta ja runollisuutta. Hänen tyypillinen pelkistetty ja äärimmäisen herkkä esteettinen ilmaisu on kuin runokirjoitus, jossa on tauot, säkeistöt ja pilkut. Reinikaisella on alitajuinen tarve ilmaista maiseman sielua, sen tärkeyttä. Samalla akvarelli maalaukset paljastavat miten vasta ihminen voi antaa nähdylle maisemalle sen merkityksen.
Petr Rehor
taidemaalari
Piilon Immi (30.9.-29.10.2010)
Akateemikko, taidegraafikko Outi Heiskanen (s. 1937) on tuonut Galleria Ortoniin nähtäväksi suojattinsa, Piilon Immin töitä. Heiskanen on aina suhtautunut kriittisesti taidemaailman rajoihin ja on arvostanut myös kouluttamatonta kansanomaista luovuutta: ”Jos ihminen osaa leipoa, ommella tai vaikkapa vain leikata leipää – tehdä käsillään jotain, osaa hän myös tehdä taidetta.” Heiskanen ei vierasta edes moottorisahaveistoksia vaan haluaa hankkia sellaisiakin nyt vanhemmilla päivillään takaisin hankkimaansa lapsuudenkotiin Vehmaalla.
Juuri Vehmaalla Heiskanen tutustui myös Immi Piiloon, ”kunnanhoidokkiin” jonka kanssa hän lapsena vietti aikaa hiekkakasalla kotinsa lähellä. Heiskanen muistaa ajan, jolloin sodanaikainen puute pakotti käyttämään paperista valmistettuja kenkiä, jotka kihnuttivat akillesjänteen miltei poikki. Kouluun asti ei päässyt, mutta palokunnantalon edessä olevalle hiekkakasalle pystyi sentään konttaamaan. Ja siellä oli ystävänä Immi, jonka kunnannaiset jostain syystä toivat aina paikalle.
Sitten Heiskaselta kysyttiin, että haluaisiko hän lähteä Ruotsiin sotalapseksi, jos vaikka Suomi menettäisi itsenäisyytensä. Ei halunnut pieni Outi pois kotoa. Mutta Immi sinne ilmeisesti lähti, koska häntä ei enää vuosikymmeniin näkynyt.
Heiskasen taiteilijanura on vienyt hänet usein Ruotsiin, ja sieltä Immi yhtäkkiä putkahti esiin. Akateemikko ihastui Immin vapauteen ja linjattomuuteen: ”Immi läiskii ilokseen.”
Heiskasen mukaan ”itseilmaisun oikeus on kaikilla”, ja toisaalta ”akateemikon homma on itseilmaisun kannustaminen”, ja niinpä hän halusikin tuoda Immin töitä laajemminkin katsojien iloksi ja rohkaisuksi. Hän nimittäin tietää ihan oikeasti, että meissä kaikissa piilee pieni Piilon Immi – ehkä hänessä itsessäänkin.
kuraattori
OSAMME LUONNOSSA (7.9.-28.9.2010)
Kuvanveistäjän ammatti on ollut perinteisesti miehinen, mutta Suomessa ei onneksi ole tarvinnut pitkään aikaan kiinnittää erityishuomiota siihen, että naispuolinen kuvanveistäjä pitää näyttelyn. Yksi syy tähän on se, että meillä on jo kauan ollut tekniikoiden ja välineiden suhteen niin kovan luokan naispuolisia mestariveistäjiä. Yhteen näistä pioneereista saamme tutustua Galleria Ortonin syyskuun näyttelyssä.
Pirkko Nukari (s. 1943) on vienyt klassista pronssiveistoa uusiin ulottuvuuksiin sekä muotokielen että myös patinoinnin suhteen. Hänen käsissään raskas metalliseos kokee aina yhtä vakuuttavasti sen kaikista ihmeellisimmän muodonmuutoksen, joka kuvanveistoa parhaimmillaan leimaa: aine muuttuu aineettomaksi, raskas ja staattinen aine saa kuvanveistäjän maagisen taituruuden kautta uusia aineettomia ulottuvuuksia, mukaan tulee muun muassa sellaisia abstrakteja asioita kuin liike ja aika.
Nukarin käsissä kyse on tavallaan vielä monimutkaisemmasta muodonmuutoksesta kuin abstraktin veistäjän käsissä. Nukari nimittäin tekee tuon maagisen kosketuksen figuratiivisen taiteen ja varsin konkreettisen luonnonkuvaamisen kautta. Hänen teoksissaan saattaa liikkeen ja tasapainon tai sen järkkymisen lisäksi olla sellaisiakin ulottuvuuksia kuin kulloinkin luonnossa vallitseva lämpötila. Nukari nimittäin osaa kuvata esimerkiksi kylmissään kyyhöttävän linnun niin, että katsojakin tuntee väristyksiä. Mutta hänen muovaamansa lintu oksalla ei ole koskaan pelkkä luonnonmukainen kuva linnusta, vaikka se onkin näköinen. Se on näköinen osittain sen takia, että Nukarilla on myös biologinen tausta – hän nimittäin aikoinaan kävi henkien taistelua biologian ja kuvanveiston välillä – ja sen takia, että Nukari tekee koko ajan luonnoksia havainnosta. Mutta teoksissa ei ole koskaan kyse sen paremmin luonnontieteellisestä havaintotaulusta kuin mistään postikorttimaisen sievästä näköiskuvastakaan. Nukarin teoksissa on aina jotain enemmän: niissä on taiteilijan kädenjälki, taiteilijan tulkinta, joka useimmiten sijoittaa sen näennäisen pienen ja yksinkertaisen aiheen paljon laajempiin yhteyksiin. Kollega Inari Krohn on osuvasti todennut hänen työstään: ”Materiaali on tietyllä tavalla ylittynyt. Kysymyksessä on ilmaisu, joka vie perimmäisiin kysymyksiin, omaan osaamme luonnossa, ekologiseen tietoisuuteen.”
kuraattori
Tunne ja kuva (12.8. - 3.9.2010)
Taidemaalari Fanny Tavastilan (s. 1977) tapa rakentaa kuvaa on intuitiivinen. Tavastila ei maalaa havainnosta sillä tavalla kuin moni maalari sen tekee: hän ei yritä siirtää ympäristössään havaitsemaansa visuaalista havaintoa sellaisenaan kuvana kankaalle. Lähtökohta on usein kuitenkin pieni ja ohikiitävä havainto, johon taiteilija yrittää tarttua. ”Se voi olla sana, ääni, väri, rytmi, musiikki, pieni liike”, kuten taiteilija itse on sanonut.
Tavastilan maalaukset ovat kuin kuvia tunnetiloista, joita oikeiden tunnetilojen tavoin leimaa myös aina tietynlainen määrittelemättömyys. Tämä näkyy myös siinä, miten Tavastila suhtautuu esittävyyden ja abstraktin väliseen jännitteeseen. Hänen kuvansa liikkuvat usein sillä raja-alueella, jolla väri alkaa muotoa saaneena muistuttaa jotain. Läheskään aina sitä jotain ei voi tunnistaa, mutta toisissa teoksissa erottuu horisonttiviiva, toisissa ihmisfiguuri. Ne ovat kuin yleisen tason tarttumakohtia, joiden kautta katsoja voi alkaa kuvaan uppoutua.
Luokitusten ja raja-alueiden maastossa liikkuva maalari on tekemisissä ikiaikaisten kulttuuristen kysymysten kanssa, sillä ovathan rajat, siirtymät, ristiriidat ja kaikki maalarin eteen avautuvat määrittelemättömän avarat alueet juuri sitä maastoa, joka jatkuvasti tuottaa ihmiselle keskeistä symboliikkaa. Se mitä ei ihan tunneta, projisoidaan yleensä voimakkaille ja vähän pelottavillekin alueille, pyhään tai pahaan, taivaaseen tai helvettiin. Juuri tämän takia taidemaalarissa on modernissa rationaalisessa kulttuurissakin edelleen vähän shamaania. Tällaisen shamaanin tavoin Tavastilakin tuo katsojalle tiedon- ja tunteen hippusia niiltä alueilta, joita ei oikein tunneta ja joita ei ihan osata määritellä.
taidekriitikko
